Kuinka pietarilainen musiikkitoimittaja päätyi Rokkiin
Max Hagen, Pietarin Time Out -lehden musiikkitoimittaja, on visiitillä Ilosaaressa neljättä tai viidettä kertaa. Ensimmäisen kerran hän saapui Joensuuhun vuonna 2002 Sueden perässä.
“Katselin heidän keikkakalenteriaan, mutta Venäjältä ei löytynyt mitään sopivaa. Sitten huomasin Ilosaarirockin, joka oli vain kahdeksan tunnin bussimatkan päässä Pietarista”, hän kertoo.
Suomalaisista festivaaleista hän teki ensimmäisenä tuttavuutta Provinssirockin kanssa. Syynä siihen oli tädin suomalainen mies, joka oli ollut festareilla töissä, eikä malttanut lopettaa sen ylistämistä. Hagen kertoo yrittävänsä pysytellä ajan tasalla Suomen musiikkikentän tapahtumista ja on aina innoissaan hyvistä bändeistä, oli niiden kieli mikä hyvänsä. “Jos bändi ei laula englanniksi, niillä pitää olla joku visuaalinen koukku ollakseen kiinnostavia. Viime vuoden paras bändi oli Kuolleet Intiaanit, jotka näyttävät upeilta. Se oli kuin sirkusta, mutta hyvällä tavalla.” Virta kulkee myös toiseen suuntaan. Hagen tuntee Joensuun Popmuusikoiden Niksu Väistön, joka on kyselee aina kiinnostavia venäläisiä bändejä, joita voisi kiinnittää festareille.
Tämän vuoden Rokissa Hagen diggaili lauantaina Silverbullitia, Q-Continuumia sekä M. A. Nummista ja Cleaning Womenia, jotka hän on nähnyt livenä useaan kertaan. Sunnuntaina hän odotti erityisesti Eläkeläisiä (”humppa on hauskaa”), Five Corners Quintetia, Voltasia ja Poets of the Fallia. “Eräs kaikkien aikojen suomalaisrokkarisuosikeistani on Ismo Alanko. Sielun veljet esiintyivät Moskovassa joskus 1980-luvun loppupuolella, ja kun tapasimme, hän halusi tietää, mitä silloisille venäläismuusikoille nykyään kuuluu”.
Kun haastattelu kääntyy loppua kohti, Hagen innostuu vielä Don Johnson Big Bandistä. Siinä missä Breaking Daylight oli hyvä albumi, uusin DJBB on vielä parempi. Se yhdistää mainiolla tavalla retroa ja avantgardea. Tommy Lindgrenin ystävällinen käytös ja loppumaton lavaenergia ovat myös tehneet pysyvän vaikutuksen. “Näin bändin ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Päivä oli kuuma ja Lindgen pomppi ympäriinsä koko keikan ajan. Kun hän käveli pois lavalta, hän oli litimärkä, aivan kuin olisi juuri tullut suihkusta”, Hagen muistelee. “Aina kun näen heidät livenä, muistan tuon ensimmäisen keikan.”
Teksti: Olli Sulopuisto