ilosaarirock 
Arto Tuunelan projektina alkanut Pariisin Kevät muuttui täydeksi bändiksi neljä vuotta sitten. Ensimmäinen keikka oli vuoden 2010 Ilosaarirockissa. Nyt yhtye esiintyi festivaalilla jo kolmatta kertaa.
Pariisin kevään Arto Tuunela ja Jussi Hietanen haastateltavana. Kuva: Tuomas Vitikainen
Ensimmäinen keikka tuo vieläkin mieleen paljon tunteita.
- Siinä oli ihan älytön lataus kun se oli meidän eka keikka. Se oli ihan absurdia, miten bändin ekalla keikalla on niin paljon yleisöä, joka osaa vielä sanatkin, Tuunela sanoo.
- Tuli sellainen olo, että tää on tosi kivaa, mutta miten tästä voi enää jatkaa? Jotenkuten sitten kuitenkin jatkettiin.
Tuunela toivoo, että Pariisin Kevät antaa yleisölleen muutakin kuin vain lyhytkestoista huvia.
- Toivottavasti jengi vähän enemmän kuin viihtyisi. Toivon, että ainakin osa ihmisistä kokisi sen merkityksellisempänä, kuin tunnin tai puolentoista viihteellisenä hetkenä, hän sanoo.
Pariisin Kevään monimuotoiset ja puhuttelevat sanoitukset ovat edelleen Tuunelan käsialaa. Biisien tekeminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu.
- Se on hassua, että aina kun haastatteluissa kysytään, että mistä mä kirjoitan tai saan inspistä, en osaa vastata.
- Joskus vaan sattuu olemaan kynä ja paperia silloin kun saa jonkun ajatuksen, mikä on tietysti hyvin harvinaista näillä aivoilla. Silloin kun ajatus sekä kynä ja paperi on samassa paikassa samaan aikaan, voi kirjoittaa laulun.
- Niin kauan kun mulla on ajatus siitä että mistä mä haluan laulaa ja kirjoitan jotain suoraa tekstiä, siitä ei ikinä tuu laulua. Ei ikinä. Niin kauan kun mä en ymmärrä mitä mä kirjoitan, se toimii, Tuunela pohtii.
Lähtölaukauksena yhden miehen operaatiosta bändiksi muotoutumiseen toimi Tuunelan mukaan Ilosaarirockin pyyntö tulla keikalle.
- Oli sellainen fiilis, että täytyy harkita. Se oli hyvä kannustin siihen, että ruvettiin harkitsemaan bändiytymistä, Tuunela sanoo.
- Jännitti ihan helvetisti ennen sitä keikkaa. Ja sen jälkeen oli sellainen olo kuin olis juonut monta pulloa kuohuviiniä. Mikä saattoi myös pitää paikkansa, hän nauraa.
- Siitä on monenlaisia muistoja.
Basisti Jussi Hietalalla muistot eivät ole ihan parhaasta päästä.
- Mulla hajosi basso heti. Ihan ensimmäinen nuotti mikä mun piti soittaa; siinä hajosi bassosta kieli. Muutama biisi meni etsiessä varainstrumenttia. Sain basson ja pari biisiä meni okei mutta sitten meni sähköt. Ei kukaan yleisössä kyllä tainnut huomata mitään, Hietala muistelee.
Kosketinsoittaja Ilari Kivelä kasasi muuttumattomana säilyneen kokoonpanon Tuunelan pyynnöstä.
- Tein silloin Astronautti-levyä ja olin niin stressissä, että oli mahtavaa, kun Ilari lupasi hoitaa. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Hietalan jäsenyys bändissä tosin oli sovittu jo ennalta.
- Me oltiin Jussin kanssa eräässä Herr Nilsen -nimisessä oslolaisravintolassa, jossa joimme itse sisään kuljettamaamme jaloviinaa. Sovittiin, että jos Pariisin Kevät perustetaan bändinä, niin sitten ollaan samaan aikaa lavalla, Tuunela sanoo.
Nyt neljän vuoden kokemuksella asiat rullaavat jo rutiinilla.
- Bändinä on kilsoja tullut alle tuhansia ja taas tuhansia. Onhan se tietysti aika eri fiilis mennä tekemään sitä juttua kun tavallaan siinä on niin varma pohja. Bändi on ihan eri tilanteessa, mutta silti jokainen keikka tuntuu ainutlaatuiselta, Hietala sanoo.
Paikalleen jämähtäminen tai laakereilla lepääminen ei kuitenkaan ole Pariisin Kevään suunnitelmissa.
- Se tunne kun ei tiedä, että mitä pitäis tehdä ja mitä on tekemässä, on kuitenkin siisti ja hyvin herkkä ja ainutlaatuinen. Sen jälkeen saattaa tuntua siltä, että ikään kuin tietäisi liikaa siitä, mitä on tekemässä. Kukaan ei halua sellaista parkkiintunutta selkänahkaa, Tuunela miettii.
Teksti ja kuva: Tuomas Vitikainen
