Päälavalla ilmeisesti soitti taas joku tuntemattomuus rapakon takaa, mutta todelliset bileet löytyivät lauantai-illan lopuksi ehdottomasti Rekka-lavalta. Ukkosmaineen kaksikko keräsi väen paikalle ja villitsi liikkeeseen. Ja lavalla liikkeestä vastasivat myös mahtavat tanssitytöt.
Tuttua ja paikallista, mutta ei koskaan tylsää. Etenkin sillä puolen jokea asuvat tai asuneet menivät lopullisesti pähkinöiksi, kun Klaus ja Wilhelm alkoivat kysellä yleisöltä Niinivaaran postinumeroa. Yleisö muisti sen vaivatta.
Pienet tekniset ongelmat eivät latistaneet tunnelmaa tippakaan. Enemmän keikkamenestystä uhkasi tavaroiden heittely lavalle. Muistin virkistyksenä mainittakoon, että niin ei saa tehdä. Ne bokserit olivat tavallaan ihan sympaattinen juttu, mutta se artistin huulen aukaissut viuhka ei. Parempi on pitää ne kamat hallussa.
On aina mahtavaa, kun bändi juoksee vielä viime hetkellä lavalle jumalattomalla kiireellä ja hihkuu, että ”meillä on vielä kahdeksan minuuttia, ehditään soittaa kaksi biisiä”. Vielä mahtavampaa on kuunnella ne kahdeksan minuuttia.
Ilosaarirockin parhaimpia puolia on rento ja hyväntuulinen yhteisöllisyys ja Ukkosmaineen kaltaiset orkesterit kiteyttävät tämän ilmiön ytimeensä.
Rekka-lavan postinumero ei ole se kahdeksannollakaksinollanolla, mutta lauantai-illan lopuksi se oli silti paras paikka olla ja liikuttua Nöpönenästä.
Pasi Huttunen
