Lauantai-iltapäivänä Rentolavalla saatiin nauttia yhdistelmästä, joka toimii yhtä varmasti kuin olut ja tupakka tai kahvi ja konjakki: aurinko, biitsi ja laadukas suomalainen hiphop-yhtye. Viime vuonna viihdyttäjän asemassa oli Ruudolf, tänä vuonna Leijonamieli ja Putkimiehet.

Yleisö oli pääasiassa teini-ikäistä, kevyet kesämekot ja hiuksiin pujotetut koivunoksat sopivat fiilikseen täydellisesti. Mukavaa oli sekin, että lavalla soitti ihan oikea bändi: erityisesti trumpetti kuulosti hyvältä kokonaisuudessa. Solisteja olikin peräti kaksin kappalein: Leijonamieli itse ja aiemmin Silkinpehmeenä tunnettu SP.

Ulkoilmassa sanojen kuuluvuus ei ollut parhain, mutta lyriikoista erotti sekä asenteellisen kettuilun että herkän ja avoimen tunteikkuuden. Itse asiassa yhtyeen hyväntuulinen, antaumuksellinen ja aurinkoinen show herätti ajatuksia, jotka ovat lähes liian korkealentoisia Rentolavan ääressä mietittäväksi. Onko hiphop kasvattamassa Suomeen kokonaan uutta miessukupolvea, joka on täysin vastakohtainen perinteiselle mieskuvalle? Etteikö suomalainen mies muka puhuisi, olisi avoin, hymyilisi, tanssisi, pistäisi itseään likoon? Leijonamieli räppäsi tunteella vastarakastuneen herkkiä tuntoja, ylisti äitiään, sivusi usein hengellisyyttä ja jorasi antaumuksella.

Keikalla kuultiin kappaleita keväällä ilmestyneeltä levyltä Lauluja sadepäivän varalle. Parhaiten erottuivat esimerkiksi Sana, jossa ei herkistellä, vaan tykitetään huonommat räppääjät nurin genren parhaiden perinteiden mukaisesti, yhteiskunnallista syväanalyysia tarjoava Tartu käteen sekä tietysti encorena kuultu radiohitti Laulu sadepäivän varalle. Se on monen mieleen jäänyt hyväntuulisena kesähittinä, mutta tarkemmin lyriikoita kuunnellessa se paljastuukin herkäksi ja runolliseksi ylistykseksi lämmölle ja läheisyydelle. Voiko olla mitään herkempää kuin rakastunut nuori mies avoimena? Tuskin.

Teksti:Salla Brunou
Kuvat: Minna Pahkin

15.07 2006 klo 19:26 - Rytmimusiikki.