Minä ja Ville Ahonen Tähtiteltassa

Ville Ahonen istuu lavan keskellä jakkaralla ja jalka vipattaa. Tunnelma tähtiteltassa on rauhallinen ja seesteinen, aivan kuin ihmisillä olisi keski-iltapäivän huilaushetki meneillään. Yhtyeen musiikki soi rauhallisena ja pysyn taka-alalla.

En tiedä, olisiko tunnelma tullut iholle jos olisin siirtynyt eturiveihin, mutta ainakaan etäämmältä en ihan pääse kiinni kappaleisiin.

Hiukan myöhemmin naisrumpalin vahva komppi tuottaa minulle posiitivisen yllätyksen ja huomaan olevani jonkinlaisessa staattisessa transsitilassa. Tutkin bändin jäseniä screeneille tulevista lähikuvista, kosketinsoittajan kasvojen ilme on keskittynyt samalla kun kitaristi ja basisti fiilistelevät sooloa taustalla. Ahosen suu koskettelee mikkiä ja mies näyttää todella tulkitsevan sanojaan.

Musiikissa on tietynlaista voimaa ja herkkyyttä. Se on kaunista ja ehkä juuri siksi tunnelma teltassa on niin seesteinen. Toivon musiikin vielä vievän minut mennessään, mutta jostain syystä esitys ei tällä kertaa ihan riitä siihen. Jokin minussa kuitenkin liikahtaa, ehkä aika ei vain ollut otollinen.

Teksti: Essi Orpana
Kuvat: Maria Sandell