Ooh Circle! Ooh. Oooohhh. Oikeastaan tässä pitäisi pitää turpansa tyystin kiinni. Kuten Ludwig Wittgenstein on asian ilmaissut: “Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Toisen maailman asioihin ei pitäisi liimailla tylpän arjen lappuja, eli sanoja. Kuten aina, tämä oli yhtä paljon seremonia kuin keikka. Ja kyllä, kuten aina: hypnoottinen, virtuoosimainen. Mutta tyhmältähän tämä kuulostaa. Yritän paremmin: upean paljettihousuinen.
Suhteeni Circleen on mielisairaan kiitollinen. Rimpuilin näet takavuosina eroon typerästä romanssista saksalaisen besserwisserin kanssa, jonka mielestä ihmisen tulee keskittyä Pearl Jamin tuotantoon. Olin tuonut tuliaiseksi Circlen levyn, että sivistyisi. Juhlavaa loppuriitaamme säesti siis Circle ja kundi loihe kysymään “Oletko varma, ettei tämä ole täysin mielisairasta musiikkia”. Vastasin: “Kuule en, mutta HYVÄÄ se on.”
Samoin voisin sanoa nytkin. Keikka vetää transsiin ja sulkee silmät, mutta kun on pakko myös katsoa. Kyllä ihminen haluaa omine silmämunineen kyylätä, kun Jussi Lehtisalo mestaa bassolla paljettihousuisen Mika Rätön. Tai kun bändi, kyllä, muodostelmasoittaa. (Vai miten kuuluisi luonnehtia klassisessa “jalka-bänditoverin-hartioilla”-bändiposeerauksessa soittamista?) Tai polvillaan. Naamat peruslukemilla, muusta maailmasta tulleina. Ylevöittävää, alevoittavaa, kaikkea.
Ja se germanitollolle viety levy? Sen pakkasin viime töikseni laukkuuni ja toin kotiini. Ei helmiä sioille!
-Verkkotoimitus
