Maakuntasarjan mutapainia, osa 3 – Kara

Karaistuneet kuumapäät

Kolmelta viidesosaltaan joensuulainen Kara elää paraikaa toista elämäänsä. Edellinen taival päättyi alkukeväästä, kun bändi joutui juridisista syistä jyräämään Ankara-nimensä kaksi ensimmäistä kirjainta.

Karan laulaja-kitaristi Justus Latvalan mukaan erikoisilla sattumilla on ollut iso jalansija Karan elämässä. Ensimmäinen näistä ajoittuu Justuksen ja kitaristi Sammyn yhdeksän kesän takaiseen kohtaamiseen Joensuun laulurinteellä. Festarikävijät toi tuolloin yhteen Ilosaarirockin päälavalla esiintynyt Amorphis.

– Huomasimme, että molemmat diggailee bändiä täysillä. Vaikka olimme tunteneet yhteisen koulun kautta jo vuoden, ei minkäänlaista musiikillista kontaktia ollut syntynyt. Amojen paahtaessa sovittiin, että kun koulu syksyllä jatkuu, kerätään loput soittajat ja perustetaan bändi, Justus selvittää.

Duon yhteistyön ympärille muodostui lopulta alkuvuodesta 2002 Ankara-nimellä kulkenut kokoonpano, jonka debyyttilevy Terapiaa ilmestyi paikallisen Vapauslevyt-yhtiön kautta keväällä 2004. Debyyttinsä jälkeen bändi halusi viedä toimintaansa eteenpäin, minkä vuoksi resursseiltaan piskuinen Vapauslevyt piti jättää taakse. Samalla bändi etsi mukaan ulkopuolista tuottajahahmoa. Sellaisen löytyminen Jone Väänäsestä on toinen bändille sattunut merkittävä erikoisuus.

– Kaveriin oli erään äänityssession yhteydessä häthätää tutustuttu ja jäljestä pidetty yhteyttä, mutta se vaati toista promillea Kerubin kuppilassa, että uskalsin mennä kysymään kaveria tuottamaan Järkäle-sinkkuamme, jonka olimme päättäneet äänittää 2004 syksyllä. Siis aikana, jolloin olimme levy-yhtiöiden välissä. Jonen kontribuutiota taasen meidän urakehityksellemme en pysty tarpeeksi suitsuttamaan. Äijä uskoi meihin, kun itsellämmekin oli tiukkaa.

Ne kaksi kirjainta

Tämän vuoden alkupuolella Kara sai levy-yhtiöön yhteydenoton, jota se ei olisi halunnut saada. Ancara-niminen bändi vaati pohjoiskarjalaista orkesteria vaihtamaan nimensa. Koska bändi halusi lain peitsien kalisuttelun sijasta julkaista jo valmiin toisen levynsä (Pahat kielet), se typisti nimensä sopuisasti Karaksi. Tilanne oli jo jonkin verran mainetta vanhan otsakkeen perustalle luoneelle yhtyeelle aluksi tietysti kaikkea muuta kuin helppo.

– Ensi alkuun tuntui, että maailma kaatuu, kun takana oli kuukauden mainio promoaminen YleX:ssä ja Maj Karma -rundilla, mutta näin puoli vuotta myöhemmin asia muistuu enää haastatteluissa.

Toinen merkittävä muutos Terapiaa- ja Pahat kielet -pitkäsoittojen välissä oli SonyBMG-levy-yhtiön astuminen bändin järeäksi taustavoimaksi. Jo ennen ensimmäistä levyä silloinen Ankara oli lähellä sopimusta Sonyn kanssa, mutta mammuttilafkan yhtyminen BMG:n kanssa kaatoi suunnitelmat.

Parempi onni kävi maaliskuussa 2005, kun Latvala soitti SonyBMG:n tuotantopäällikölle Janne Halmkronalle, jonka oli tavannut – kuinkas muuten – Ilosaarirockin kosteilla jatkoilla 2003. Puhelun seurauksena tämä kuunteli bändin lähettämän omakustannesinkun ja innostui kuulemastaan.

– Janne oli toinen henkilö, jolle soittelin perään kysyäkseni kommentteja sinkusta. Torvinen Pokolla ei koskaan vastannut. Hyvä näin, Justus toteaa.

Halmkrona oli yhdessä Jone Väänäsen kanssa myös tuottamassa Pahat kielet -levyä.

– Janne tuli mukaan, kun hän kävi katsomassa treenimme ennen levytyssopimusta. Illan hämärinä tunteina hän sanoi, että haluaisi tuottaa levymme, mikäli sopimus syntyisi. Suostuimme auliisti, koska emme olleet vielä kerenneet samaa asiaa häneltä kysyä. Mutta halusimme, että Jone olisi mukana, koska hänen kanssaan oli jo aiemmin näin sovittu ja esituotantoa tehty.

Ideahaulikko ja sen laulatus

Karan tuore pitkäsoitto Pahat kielet tarjoilee raskaimmillaan Amorphis-viitteitä ja miltei Sepultura-henkistä riffittelyä. Kevyimmillään se on melko tyylipuhdasta, melodista ja radiovalmista hard rockia. Justuksen mukaan ei ole erityisen työlästä löytää tasapaino hevin raskauden, rockin menevyyden ja popin tarttuvuuden välillä.

– Eipä se ole koskaan itselle tuottanut ongelmia, kun tekee sitä, mistä tykkää. Kunhan musiikissa on kiihkoa, energiaa ja melodiaa, olen tyytyväinen. Kyllähän sitä joskus väkisinkin hermo kärähtää, kun viisi kuumapäistä kaveria vääntää intohimoista asiaa, mutta ilman kitkaa ei synny mitään hyvää.

– Ehkä tärkeintä mitä tässä on saanut oppia on se, että toiset eivät ole tyhmiä, kun he eivät pidä ideastasi. He eivät vain pidä ideastasi. Alkuaikoina otettiin paljon enemmän itseemme, kun joku laulatti ideahaulikkoa treeniksellä.

– Toinen tärkeä asia on se, että aina kun kuvittelee, että se ja se bändissämme ei varmasti tykkää tästä ideasta, on lähes joka kerta väärässä. Ei pidä olettaa, Latvala opastaa.

Kappaleiden levylle muodostamaa kokonaiskuvaa Kara ei säveltäessään juuri mieti.

– Sitä säveltää, mitä ylhäältä/alhaalta saa. Kun pakettia sitten aletaan esituottamaan, rupeaa miettimään ehkä enemmän, että tuo, tuo ja tuo ei mahdu levylle, koska siellä on jo tämä, tuo ja se.

Levyn dynamiikan kannalta Lento-kappaleen kaltainen nopeampi rykäisy on tärkeässä roolissa, samoin levyn päättävä tahmaisen tumma Tämä pimeä.

– Kun Tämä pimeä syntyi, olin satavarma siitä, että kyseessä on levyn päätösbiisi, koska sen jälkeen ei millään biisillämme olisi enää mitään sanottavaa.

Kosketinsoittimet hyppäsivät bändin sointiin ensi levyn jälkeen, kun ryhmään kiinnitettiin rumpali Horkan pikkuveli Pete. Rokkitouhuissa koskettimia on joskus pidetty kyseenalaisena lisänä bändisointiin. Karan kohdalla niiden roolia ei sovi Justuksen mielestä väheksyä.

– Mitä olisi Muse tai Faith No More ilman koskettimia? Ei pysty kuvittelemaan. Halusimme ehdottomasti tälle kakkoslevyllemme, että koskettimilla on oma selkeä melodiaa luova tontti, eikä mikään kitarariffien päälle liimattu tilulilu.

– Jos joltakin menee nallekarkki nenään koskettimien takia, niin voi ei. Seuraavalle levylle pitää saada tuuba. Ahdasmielisyys ei ole hyvästä.

Paikallista hulluutta

Joensuulaista rockskeneä määrittää keskinäinen perseellepotkiminen ja eteenpäin auttaminen. Justus löytää vaivatta samalta seudulta joukon bändejä, joihin Karalla on lämpimät välit.

– Ehkä eniten nämä samoina aikoina kanssamme syntyneet bändit, kuten Stella ja 51koodia ovat pullollaan hyviä tyyppejä, jotka ovat jeesanneet ja joiden uraa seuraa aika lämpimin silmäyksin. Samoin tietty Hullut Hattuset ja Ms. Take ovat henkilökohtaisten kaverisuhteiden takia tärkeitä bändejä, joille tai joilta kernaasti lainaa kättä.

Kuluvan vuoden Ilosaarirockissa Kara viimeistelee festivaalin Rekkalavalta käsin. Samaan aikaan Neljä Ruusua työstää omia taikojaan päälavalla.

– Soittoaika on oikeasti mitä mainioin. Sunnuntain viimeinen. Eiköhän raskaan rockin ystävät löydä tiensä paikalle ilman eri käskyä.

Justuksen lopputerveiset heinäkuussa Laulurinteelle aikoville ovat selkeät.

– Pleksin rakennus on kaiken festivaalirokkailun A ja O. Moni luulee, että mitä nopeammin, sitä enemmän ja erehtyy. Pysytelkää erossa kirkkaista, koska silloin tulee noutaja. Crowd-surfing rulettaa ja sanokaa EI tapa-encoreille!

Teksti: Mikko Kuronen
Kuvat: Ville Pouhola

Juttusarjassa käsitellään pohjoiskarjalaisen populaarimusiikin kiinnostavimpia yhtyeitä ja ilmiöitä.

 

< takaisin

 Voltas
 Your Friend George
 Kara